Runoilija ei voi saada eutanasiaa, joten hän kirjoitti itselleen sellaisen

Esittelyssä tuore runokirja

Aija Anderssonin toinen runokokoelma Eutanasia (Kulttuurivihkot, 2022) on sisarteos viime vuonna ilmestyneelle Amputaatiolle.

Runokokoelmien nimet yksinkertaisessa ankaruudessaan ja paljaudessaan vavahduttavat. Samalla ne kertovat Anderssonin rohkeudesta mennä asioiden äärelle ja katsoa niitä silmästä silmään. Tosiasioiden ja tunteiden kohtaaminen mahdollistaa myös ilon ja kiitollisuuden siitä, mitä on ja mitä on ollut, mitä elämä on tuonut – luovuutta, rakkautta, elämän ja maailmankaikkeuden ihmettelyä.

Eutanasia on kuvaus parantumatonta syöpää sairastavan viimeisestä vuodesta. Se on yhtä aikaa rohkea ja synkkä, kolkutellaanhan siinä kuoleman portteja. Olennaisempi on kuitenkin pohdinta siitä, että olemme hiiltä universumin mykässä tuulessa, osa kokonaisuutta. Sairaalamerkinnöistä ja syövän luonteen kuvailusta siirrytään evoluutioon ja alkuainetaulukoihin. Andersson tarkastelee, mitä on aika: ikuisuus vai silmänräpäys vai molemmat yhtä aikaa? Hän tuulettaa kuoleman kulttuuria tavalla, jota ei ole ennen tehty. Muovirannoilla kulkeva lukija joutuu kohtaamaan myös ilmastonmuutoksen. Lopuksi on saaton aika.

Andersson toivoo saattohoidon sijaan eutanasiaa, mutta sitä Suomen laki ei hänelle salli. Runokokoelma on hänelle symbolisesti sellainen.

Teoksen kansikuva on erityisen puhutteleva: kuun heijastuksessa puun oksalta roikkuu tyhjä keinu. Surullisuudestaan huolimatta kuvassa on tyyni rauha, kuin keinuja olisi saanut lähteä omalla tavallaan, valitsemanaan ajankohtana, tyylikkäästi ja ihmisarvoisesti. Tämän saman voi lukea kokoelman runoista.

Joidenkin Eutanasian runojen aihiot ovat syntyneet ohjaamani kirjallisuusterapiaprosessin aikana, jatkona Amputaatio-kokoelmalle, jonka yhteys kirjallisuusterapiaan oli vahvempi. Tämä kokoelma kulkee jo omia polkujaan. Kirjoittaja on viimeistään tässä löytänyt sanat sille, kuka hän on ja miten hän maailmaan asettuu.

--

Lokakuun myrskyissä kuulen
Suomenlahden, Litorinameren
ne ovat sama meri ja minä
osa ekosysteemiä

linnut lentävät hengityksessämme
eivät lopeta lentämistä
jos niiltä kysytään

emme ole maasta, eliöt merestä
olemme avaruudesta
jostakin missä nyt saattaa olla
syvä kuilu tai sivukirjasto

Kunpa kaikilla lähitulevaisuudessa kuolemaa kohti kulkevilla olisi kirjoittamisen lahja ja mahdollisuus.