Tämän päivän itkuvirsiperinnettä

Marraskuisena perjantaina piipahdin Helsingin keskustassa Diana-puiston kupeeseen valokuvagalleria Hippolyteen, jonka tiloissa ennen oli elokuvateatteri Diana. Kuvataiteilija Johanna Ketolan näyttelyssä For G, As Ground – A Spring vanhan elokuvateatterin saliin avautui kiinnostava maailma. Installaatio koostui kahdesta teoksesta – The Ground ja A Spring, joille oli rakennettu yhteinen äänimaailma.

Videolla vaaleansinisiin vaatteisiin pukeutuneiden naisoletettujen intensiivinen katse ja läsnäolo vangitsivat. Heidän tarkoin artikuloidut englanninkieliset lauseensa puhuttelivat ja vaativat pysähtymään. Pitkä runo kulki ruudulla tilan etualalla, englanninkielisenä niin ikään. Kuulokkeista oli mahdollista kuulla runo suomennettuna, taiteilijan omalla selkeän lempeällä äänellä luettuna.

The Ground -teos pohjautuu Ketolan henkilökohtaiseen kokemukseen, läheisen ihmisen vakavaan onnettomuuteen joutumiseen ja ennen kaikkea siitä toipumiseen. Se on tutkielma siitä, mitä tapahtuu, kun normaalit toiminnot eivät ole enää itsestään selvyyksiä, ei edes nieleminen ja raajojen liikuttelu. Keskiöön nousee kielen hajoaminen, semiotiikka – se, kun sanoja ei löydy kuvaamaan kokemuksia ja tarpeita tai kun sanat ovat irrationaalisia, hipovat hulluuden rajoja.

Toinen olennainen ulottuvuus teoksessa on kehollisuus, jossa maapallon keho ja ihmiskeho ikään kuin sulautuvat yhteen ajantajun muuttuessa. Runossa kehollisia ovat paitsi ihmiskehot myös kaikki muut kappaleet. Se on tutkielma materiaalisesta yhteydestä eri kappaleiden välillä ja toisaalta ihmisten kehojen ja kaikkien kappaleiden, niin elollisten kuin elottomien, kunnioittamisesta muuttuvissa tilanteissa.

Paimion parantolamiljöössä kuvattu video peilaa myös Ketolan ja onnettomuuteen joutuneen läheisen kokemusta hoitolaitoksissa vietetystä ajasta, jossa tavanomainen elämä etääntyy.

Kiinnostava ulottuvuus teoksissa on yhteys itkuvirsiperinteeseen, joka on innoittanut taiteilijaa tapana käsitellä huolta. Videolla naiset tai naisoletetut ikään kuin itkevät läpi huolen ja vaivan, ymmärtämisen vaikeuden ja hoivan antamisen tarpeen. Heidän intensiivinen läsnäolonsa ja katseensa sekä tarkoin artikuloidut sanansa tuntuvat antavan toivoa mahdottomasta selviämisestä ja kantavan vaikea yli. On ilahduttavaa huomata, miten ikivanha itkuvirsiperinne voi saada nykyajassa ja -taiteessa uusia ulottuvuuksia ja tapoja ilmentyä.

Teosten nimet The Ground ja A Spring näyttäytyvät minulle tärkeinä. Vaikeassakin tilanteessa jossain on pohja, maa, joka kantaa. Jossain kohtaa tulee myös pohjakosketus vaikeille kokemuksille, ja sen kohtaamisen jälkeen voi kääntyä kohti kevättä. Ajatukseni kulkevat väkisinkin antiikin Kreikan jumalatar Demeteriin, joka lupaa, että pimeän ajan jälkeen tulee taas kevät, maa viheriöi ja vilja kasvaa. Samaa toivoa antavat videon esiintyjät. Paimion arvokas parantolamiljöö vie ajatukset myös antiikkiin, temppeleihin, joista haettiin turvaa ja ymmärrystä elämän haasteisiin.

Vanhan elokuvateatterin porttikongi ja sisäpiha toivat muistoja nuoruudesta. Raitiovaunupysäkillä katselin puiston Diana-patsasta ja mietin antiikin Kreikan Artemista tarkan tähtäämisen taitoineen. Tämä näyttely osui maaliinsa, puhutteli. Mietin sitä, miten elämä voi muuttua hetkessä, keho ja kieli hajota, ja miten hoivalla ja uurastuksella asiat voidaan korjata, pala palalta kursia kokoon tai uuteen uskoon, kunhan vaan toivo säilyy.

KUVATEKSTI: Johanna Ketola / A Spring, 2022, stillkuva videoteoksesta