Vaellus halki poltetun mielen

Vaellus halki poltetun mielen

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. Helsinki: WSOY, 2020.

Kirja on kunnianosoitus naisille ja palalle naisten vaiettua historiaa. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa kertoo paitsi vaelluksesta poikki poltetun Lapin myös halki poltetun mielen ja moninaisen tunteiden kirjon.

Kuten aiemmissakin romaaneissaan Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti Kinnunen osoittaa olevansa ihmismielen hienovireisten vivahteiden taitava kuvaaja. Tässäkin romaanissa pieni ihminen saa vahvan äänen.

Autolastillinen naisia pääsee Lapin sodan jälkimainingeissa myötämielisen autonkuljettajan ansiosta Pohjois-Norjasta Suomen käsivarren puolelle. He ovat lähteneet saksalaisten mukaan kuka mistäkin syystä, kuka työn, kuka rakkauden tai seikkailun perään. Kirja alkaa naisten kokemuksista norjalaisten sotavankeina sen jälkeen, kun saksalaiset ovat jättäneet heidät oman onnensa nojaan.

Autolla käsivarteen kuskatuista naisista viisi päättää lähteä kävelemään kotia kohti sen sijaan, että jäisi odottamaan, mikä on sodassa saksalaisten puolella työskennelleiden halveksittujen naisten, tyskertøser, kohtalo.

Viisi naista vaeltaa päät paljaiksi kerittyinä ja kengät riekaleina, tutustuu toisiinsa, uskoutuu ja alkaa luottaa kanssasisariinsa, kukin omaan tahtiinsa. Irene, Aili, Katri, Veera ja Siiri. Yksi on sairaanhoitaja, toinen pienen kylän paikallinen kylähuora, kolmas äidin paikan perheessä ottanut nuori nainen. Päähenkilön roolin saa Irene, urkurin rouva, vaikkakin näkökulma vaihtuu välillä myös muiden naisten tunnelmiin.

Aiemmin miesten määrittelemät naiset ovat vaeltaessaan oman elämänsä subjekteja, päättäjiä ja tasa-arvoisia. Äärimmäisen ankarissa oloissa, ojanpenkoilla ja räjähdysalttiissa bunkkereissa nukkuessaankin heillä on vapaus.

Kinnusen kerronta on taitavaa ja niukkuudessaan vaikuttavaa. Yksi pieni lause saattaa avata laajat näkymät niin historiallisiin tapahtumiin kuin ihmisen mieleen. Ulkoisten tapahtumien kerronta leikkautuu luontevasti muistoihin lemmenhetkistä ja silvotuista saksalaisnuorukaisista kuin myös ajasta ennen saksalaisten mukaan lähtemistä – Irenen kohdalla väljähtäneeseen parisuhteeseen ja välit arvoituksellisesta syystä katkaisseeseen poikaan.

Naisten mielessä väikkyy myös tulevaisuus. Irene pohtii, miten voi palata miehensä luo ja haluaako ylipäänsä palata suhteeseen, josta puuttuu kohtaaminen. Entä mitä tapahtuu, kun yhden kulkijan jalat eivät enää kanna ja muiden täytyy jatkaa matkaa?

Naisten matkalla kohtaamat tilanteet ja heidän näkemänsä poltetut talot, pystyssä törröttävät uuninmuurit ja jalkojen alla räjähtävien miinojen pelko paitsi valottavat sodan julmuutta ja sattumanvaraisuutta myös antavat symboleja tunteille. Kohtaamisista koskettavimpia on hetki vanhan naisen kanssa. Vanhus paistaa kulkijoille leipää uunissa, joka on ainoana jäljellä hävitetystä talosta. Kaikki on viety, mutta hänellä on käsissään jäljellä taito sekoittaa jauhot, suola ja vesi juuri oikeaan suhteeseen ja muotoilla juuri oikeanlaiset rieskat.

Kulkijoiden tunteet vaihtelevat. Mitä väsyneemmiksi ja kipeämmiksi jalat käyvät ja ohuemmiksi kengät hiutuvat, sitä enemmän tuskan ja epätoivon takaa alkaa löytyä läsnäolon taitoa.

Tai ehkä tämä oli hänen oma helvettinsä: ikuinen vaellus pitkin aarniometsissä kiemurtelevaa pientä tietä. Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, päästä perille vai olla koskaan pääsemättä.

Hän oli paljas ja rauhallinen, onnellinen siitä, että oli juuri tällä hetkellä tässä paikassa. Kukaan ei tarvinnut häntä juuri nyt, eikä hänen tarvinnut kiirehtiä mihinkään tai muistaa tehdä jotain, jonka oli luvannut hoitavansa.

Kirjallisuusterapeuttisesti ajatellen romaani avaa paljon mahdollisuuksia. Erilaiset naiset antavat lukijoille kukin omanlaisensa samastumispinnan. Lukijoille voisi antaa tehtäväksi kirjoittaa jatkoa kunkin naisen tarinalle: Mitä Irene päättää paluusta miehensä luo? Miten viimeisillään raskaana oleva Katri otetaan vastaan perheessään ja tiukan uskonnollisessa yhteisössään? Jatkaako kylähuorana toiminut Veera ammatissaan vai löytääkö elämäänsä uuden suunnan? Entä miten sinä selviäisit vastaavanlaisesta matkasta? Mitä se saisi sinut tuntemaan ja kohtaamaan? Mikä on oman elämäsi korpivaellus?

Ja millaisia vaellustarinoita syntyykään näiden päivien maailman myllerryksissä? Ei voi kuin toivoa voimia kaikille vaeltajille ja kotiin paluun tai uuden kodin löytämisen mahdollisuuksia.